Ehkäpä ensimmäinen järkevä toimenpide olisi kirjata ylös kaikkien lajien osalta, mitä ollaan tehty ja mitkä ovat ongelmat tässä vaiheessa (sillä niitähän riittää). 

Hakuilu ja rauniot aloitettiin marraskuun alussa 2009 Watin ollessa 9-kuinen. Muutettuamme Hämeenlinnaan Hämeen Hakukoirat ry. (HKK) toivotti meidät kaikeksi onneksi tervetulleeksi kokeilemaan lajia, ja sille tielle jäätiin heti. Jälkeä oli otettu 4-kuisesta asti ja siitäkin Watti nauttii, mutta kyllä tämä puoli saa sen syttymään selkeästi enemmän. Katsotaan keväämmällä, miten jäljestys on pienessä päässä talven aikana hautunut ja mitä siitä kehittyy, mutta talven ajan on rellestetty sekä metsässä että raunioilla maalimiesten perässä - ja mikäs sen hauskempaa pienen kelpien mielestä!

Ilmaisua ei tarvinnut juuri miettiä, opettaako haukkumaan vai tehdäkö rullakoira. Ensimmäisistä treeneistä lähtien Watti on ilmaissut maalimiehet napakalla haukulla - itse asiassa tuntuu siltä, että haukkuminen on sille suurin palkka ukon löytymisestä, ja mikäs sen kätevämpää. Ääntähän tästä koirasta nimittäin lähtee noin yleisesti ottaenkin kuin pienestä kylästä, joten on ihan suotavaakin, että se saa sitä myös jossain ihan luvallisesti käyttää... Meteli tosin alkaa jo etsimään lähetettäessä, kun intoa on kuin pienessä oravassa, mutta ilmaisuhaukun erottaa varsin selvästi tuosta etsimisjollotuksesta. 

Niin, se into... Sitä riittää, vaikka muidenkin tarpeiksi. Vauhtia on jopa liikaa, aina kun ei ensi alkuun ehdi käyttää nenää ollenkaan vaan pitää juosta viitapirun lailla ensimmäinen sata metriä sinne minne nokka osoittaa ja sitten muistuu mieleen, että jaa, täällä pitäis varmaan jotain löytääkin. Ukot löytyy kyllä aina, välillä ne joutuvat vain hetken odottamaan kuusen juurella, kun kelpo päästelee ensin pahimmat höyryt pihalle. Tuon sataan metriin ampaisun vuoksi tulinkin viime sunnuntain hakutreeneissä siihen tulokseen, että tarvitaan enemmän lähellä olevia maalimiehiä, jotta pikkusintti oppisi, ettei aina kannata juosta sinne kauimmaiseen nurkkaan (tai no, ehkäpä sen mielestä juuri silloin kannattaa, kun saa sitten kiitää tuulen lailla vielä takaisin päinkin...). Suunnitelmana nyt siis jatkoa ajatellen se, että sijoitetaan treeneissä kolme maalimiestä kaikki eri matkojen päähän. Yksi siis aivan keskilinjan lähelle, toinen vähän kauemmas ja kolmas sitten pitkälle. Jospa Watinkin päähän pikkuhiljaa uppoaisi, ettei aina tarvitse mennä merta edemmäs kalaan.

Toinen seikka, joka vaatii treenausta, on lähettämisessä malttaminen. Se into, se into... Pitkään Watti sai tulla sekä hakuun että raunioille takki auki, raamit kaulassa asenteella "täältä tullaan, pois tieltä risut ja männynkävyt". Jokunen viikko sitten aloin hiukan rajoittaa sen vapaata mellastamista, kun ei äiskän hermot enää kestäneet sitä hihnan päässä hillumista. Nyt on päästy siihen pisteeseen, että koira tulee paikalle ohjaajan takana kulkien eli tiukasti käskyn alla, ja siitä pystyy lähettäessä irrottamaan otteensa ilman, että se ampuu samantien sinne minne nenä näyttää. Yllättävän hyvin tämä on alkanut itse asiassa sujua, sillä nyt Wee tarjoaa jo oma-aloitteisesti istumista lähetettäessä ja malttaa todella hienosti odottaa hihnan irrottamisen ja käskyn. Edelleen homma leviää käsiin aina hetkeksi lähetyspaikalle saavuttaessa, mutta koska kontrollia on saatu näin lyhyessä ajassa jo näin huomattavasti eteenpäin, uskon ettei tuon karsiminen tule tuottamaan ylipääsemättömiä ongelmia. Ja ei, koiran into tehdä työtä ei ole tästä pienentynyt... Päinvastoin tuntuu, että työtä tehdään nyt enemmän tosissaan ja - mikä parasta - aika lailla hiljaisemmin! Kierrosten laskeminen miljoonasta "vain" sataan tuhanteen teki ehkä meille hyvää.

Viime torstaina otettiin raunioilla ekaa kertaa umpipiiloa. Maalimies meni ison rengaskasan sisään Watin nähden, mutta yksinappinen pieni eläin ei tajunnut ollenkaan, että kyse voisi ihan oikeasti olla siitä, että juuri tuo maalimies pitäisi ilmaista. Se ampaisi hetkeksi etsimään muualta hieman hämmentyneen oloisena, pysähtyi sitten miettimään toviksi ja kävi sitten vasta haukkumassa rengaskasan. Ilmeisesti liian yksinkertaista, joten piti epäillä siinä olevan koira haudattuna... Umpipiiloja ajattelin raunioilla nyt alkaa harjoitella säännöllisesti, niin päästään taas yksi askel eteenpäin.

Itselle vaikeuksia tuottaa koiraan luottaminen, mikä tuli todistettua jälleen samaisissa viime torstain treeneissä... Watti lähti samantien kiipeämään vasemmalle ylös, missä en olettanut maalimiestä olevan, ja tuskailin jo, että taas se vain purkaa virtaansa rälläämällä. No, maalimieshän siellä oli, kas kummaa. Toiselle lähetettäessä näkyi vain perävalot, kun elukka ampui suoraan raunioiden takana olevaan metsään - ja taas pääsi muutamat perkeleet suusta. Mutta kas, kelpolle oli vain tehty temput ja laitettu maalimies oikeasti _kauas_, ja nenä toimi nähtävästi epäilyksistä huolimatta loistavasti. Eli itselle pitäisi vain saada lisää luottoa siihen, että kyllä se tolkuttomasta vauhdistaan huolimatta hommansa hoitaa. 

Pk-puoli on itselleni ollut täysin tuntematonta maaperää aikaisemmin, joten aika nollasta on lähdetty liikkeelle. Halu oppia on kuitenkin kova (sekä koiralla että ohjaajalla), ja jotenkin olen ehtinyt jo menettää sydämeni tälle puoliskolle koiraharrastusta. Kai se on se koiran käsittämätön halu tehdä, riemu kun se löytää ja mieletön ilmaisun ilo, mikä saa viikko toisensa jälkeen seisomaan tuntikaupalla tuulessa, tuiskussa ja pakkasessa - ja vieläpä mielellään! Ja meillä kävi vieläpä loistava tuuri, kun silkalla tuurilla eksyttiin seuraan, jossa treenikaverit ovat vertaansa vailla. :)