Ehdin jo kirjoittaa pitkän vuodatuksen, kunnes viimeistä lausetta naputellessani kone päätti tehdä jotain pirun päivityksiä ja käynnisti itsensä uudestaan. Sinne meni kuin tuhka tuuleen. 

 

Tänään siis oli Se Päivä: kevään ensimmäinen jälki. Viime syksynä lopetettiin epätoivoisiin tunnelmiin, kun koiralla oli vauhtia enemmän kuin järkeä ja jäljet menivät lähinnä ryöhäämisen estelyyn ja vauhdin hidastamiseen. Kaikkea mahdollista kokeiltiin, mikään ei loppupeleissä toiminut. Jätin jäljen talvitauolle ihan mielellään ja laitoin käteni ristiin toivoen, että nämä talvikuukaudet toisivat vähän tolkkua pieneen päähän ja päästäisiin keväällä aloittamaan tyhjältä pöydältä. Turha toivo. 

 

Watilla paloi silmät päässä jo siinä vaiheessa, kun pakkasin aamulla jälkivehkeitä autoon sen häkin viereen. Pysähdyttiin matkalla metsään jättämään Fanni kerhoon, ja koira huusi autossa kuin sikaa olisi tapettu - se halusi hommiin! Metsässä sama juttu, kun lähdin jälkeä tallaamaan: ulvonta kuului pitkään matkaan. Annoin jäljen vanheta noin 50 minuuttia, mikä aika käytettiin hyväksi virtoja purkaen pusikoissa. Tai ainakin tarkoituksena oli saada koira vähän väsytettyä, ei kylläkään onnistunut. Alusta loppuun vauhti oli kelpiellä tasan sama (eli sata lasissa), liikkumasäde minuun nähden sen puoli kilometriä suuntaansa niin, että välillä näkyi vain pieni ruskea piste vilahtelemassa puiden lomassa jossain toisessa puolen metsää. Ja koko ajan meno oli kuin viitapirulla. Sinänsä ihan käytännöllinen kapistus tuo koira, kun se liikuttaa kyllä itse itsensä vaikka emäntä istuisi kannonnokassa (ja istuikin jokusen kerran, kun selkä ei oikein jäljen tekemisestä tykännyt), mutta joku roti sentään saisi tuossakin olla...

 

Ehkä tein virheen siinä, että yritin tehdä suht helpon jäljen näin aloitukseksi. Mittaa kohtalaisesti, nami joka askelella "vauhtia hidastamassa" - ja p*skat ne mitään vauhtia hidasta, kun ei koira niitä noteeraa millään tavalla. En tiedä, onko se ikinä syönyt jäljeltä yhtä ainoaa makupalaa, ei se ole niistä pätkääkään kiinnostunut. Koko jälki hassaantui taas siihen, että yritin epätoivon vimmalla saada liinalla vauhtia toppuutettua. Koira kiikkui liinan päässä valjaiden varassa silmät päästä pullistuen ja turhautui - jälleen kerran - hidastamiseen niin, että aloitti sivuttaisen liikkeen jäljen päällä. Kyllähän se jäljen päähän pääsi, mutta ei sitä parhaalla tahdollakaan voi sanoa siistiksi ja tarkaksi jäljestämiseksi, roiskaisuksi ennemminkin. Ja jäljen päässä Watti oli jos mahdollista vieläkin turhautuneempi, kun hupi loppui ihan liian lyhyeen.

 

Nyt meillä on siis vaihtoehdot vähissä. A) Luovutetaan suosiolla, jätetään jälki viisaampien harrastukseksi ja keskitytään hakuun ja raunioihin, joihin tuolla toki selkeästi enemmän taipumuksia onkin. B) Saadaan joku The Asiantuntija katsomaan tuota sähläystä ja vääntämään rautalangasta ja ratakiskoista, mitä pitää tehdä ja miten. C) Yritän vielä uudella taktiikalla: tosi tosi pitkä jälki, ilman nameja, vaikka parilla palkkapurkilla. En tiedä, toimiiko C-taktiikka, tai onko siinä ylipäätään mitään järkeä, mutta muutakaan en enää keksi. Se on varmaa, että makupaloja en enää käytä (enkä totta puhuen enää taida voidakaan, sen verran pahasti selkä kritisoi tämän aamuista kykkimistä) sillä niistä ei ole ollut minkään valtakunnan apua. Jospa jäljen vaikeutuminen tekisi työstä tarkempaa ja keskittyneempää, ja mahdollisesti ottaisi sitä vauhtiakin alas. En tiedä, ehkä mennään metsään vielä pahemmin, mutta keinot on nyt itsellä aika vähissä.

 

Olisi muuten ollut upea ilma ottaa valokuvia, kun olisi vain tajunnut ottaa sen kameran metsään mukaan... Aina jää jotain. Muutaman kuvan näpsäisin kännykällä, katsotaan josko saisin ne laitettua tänne illalla.