Watti on ainakin nopea, jos ei muuta. Se todettiin jälleen kerran eilisissä rauniotreeneissä, kun pieni ruskea salama ampuili sekunnissa raunioiden toiselta puolelta toiselle. Kiipeäminenkään ei ole enää minkäänlainen ongelma, ei este eikä hidaste. 

 

Hyvä treeni oli eilen kaiken kaikkiaan, taas otettiin yksi (iso) askel eteenpäin. Etsintäalueelle tulemisen kanssahan olen tuskaillut, kun koira on kuin vieterinä hihnan nokassa eikä meinaa nahoissaan pysyä millään. Eilen yhden treenikaverin tullessa omaan harjoitukseensa koira täysin rauhallisena vapaana sivulla seuraten totesin tuskastuneena, että milloinhan meillä päästäisiin tuohon pisteeseen, että voin tuoda pikkuelukan vapaana alueelle. Siitä poiki keskustelu parin ihmisen kanssa siitä, mitä mahtaisi tapahtua, jos oikeasti vain ottaisin hihnan irti ja vaatisin sitä seuraamaan - mahtaisiko lähteä käsistä oikeasti vai pysyisikö käskyn alla? Maanantaisesta agilityn kokemuksesta viisastuneena aloin miettiä itsekin, olisikohan hihnan poistaminen oikeasti katastrofi vaiko vain koiraa rauhoittava juttu. Niinpä päädyttiin kokeilemaan, sillä systeemillä, että ketään ei ollut vielä piilossa tullessamme alueelle. Jos Watti olisi livennyt hanskasta ja lähtenyt etsimään luvatta, se ei olisi ainakaan saanut palkkaa löytämisestä. 

 

Ja kas, hommahan toimi! Ei se täydellisesti sivulla oikeassa asennossa pysynyt ja olihan se kuin lentoon lähdössä, mutta yhtä kaikki: se pysyi hallinnassa, seurasi ja hillitsi itsensä enemmän kuin kiitettävästi! Ilman hihnaa, jota vastaan taistella, Watti oli huomattavasti matalammilla kierroksilla. Käytiin alueella, poistuttiin hetkeksi maalimiesten piiloutumisen ajaksi ja käskytin koiran maahan - ja se makasi, innosta täristen mutta paikallaan. Uudestaan alueelle, tällä kertaa intoa oli selvästi enemmän, kun tajusihan tuon nyt hölmömpikin että ukot on nyt piiloissa, mutta ei lähtenyt omin luvin. Lähetettäessä istui rauhallisemmin kuin koskaan, antoi jopa antaa suuntaa kädellä ilman että oli ampumassa  saman tien matkaan, ja lähti vasta käskyn kuultuaan. Käsittämätöntä, pienestä ne asiat on kiinni, eikä niitä näytä vain itse näkevän ja ymmärtävän, ennen kuin joku muu (viisaampi) avaa suunsa. :D

 

Ensimmäiset kaksi maalimiestä löytyivät helposti; toinen avopiilosta vasemmalta (hieno haukku!) ja toinen oikealta kivikasan päältä, minne täytyi kiivetä (hieno haukku jälleen!). Kolmas olikin sitten kelpielle kinkkisempi, ja sen tiesinkin jo harjoitusta suunnitellessani. Piilona oli nimittäin kaivo (kansi aavistuksen raollaan) aivan lähetyskohdan vieressä, ja Watillehan lähellä olevat piilot ovat se heikoin lenkki etsinnässä suunnattoman nopeuden vuoksi. Tälläkin kertaa tuli kaksi turhaa lähetystä, koira sinkosi saman tien matkan päähän ja turhautui selvästi, kun ei mitään löytynyt. Luoksetulokin alkoi tökkiä, kun ei Watti oikein tajunnut, missä mättää. Viimein nenä alkoi toimia heti lähetyshetkellä ja melkeinpä pystyi näkemään, kuinka lamppu syttyi pienen pään päällä kaivon kohdalla. Tilanne hämmensi kuitenkin Wattia edelleen, ilmaisu oli vähän epävarmaa ja epävarmuutta vain lisäsi selkeästi minun läheisyyteni. Mitä ilmeisimmin sen on vaikea haukkua minun lähelläni, vilkuili vähän väliä minuun eikä haukussa ollut normaalia pontta, mutta ilmaisi kuitenkin. 

 

Kuumuus otti koiraan taas kerran tosi kovasti, heti valjaat päältä saatuaan se syöksähti lähimpään varjoon ja autolle päästyään vetäisi hurjan määrän vettä. Ei ole kesäkelit näköjään meitä varten, mutta hyvin koira jaksaa kuitenkin työnsä tehdä selvästä väsymyksestä huolimatta. :)