Vaikkei meillä Watin kanssa tuo agilitypuoli niin huikaisevan hyvin hanskassa olekaan (tai ehkä juuri siksi...), uskaltauduin ilmoittamaan meidät Timo Rannikon parin päivän koulutukseen. Eihän se kovin hyvin mennyt, ja täytyy myöntää että rataan tutustuminen nosti kylmän hien otsalle, mutta onneksi tarkoitus ei ollutkaan välttämättä koko rataa rämpiä läpi. Watin ongelmakohtaan eli siihen ohjattavuuteen tuli kuitenkin syvennyttyä, ja siihen sain myös kovasti työkaluja vastaisuudelle. Ja sainpa oppia sellaisen mullistavan seikan koirankoulutuksessa, että pitää aina pyrkiä onnistuneeseen suoritukseen... ;) Watin kanssa se on selkeästi tärkeää; niin kauan kuin tehtävät olivat riittävän helppoja ja pääsin palkkaamaan onnistumisista, koira oli mukana työnteossa - nimenomaan tehden työtä minun kanssani - ja kuunteli ohjausta. Yhden virheen se minulta sieti, toinen virhe samassa kohtaa sai sen jurputtamaan ja kolmannen virheen jälkeen se näytti perävaloja tyyliin "jos et kerro kunnolla, mitä tehdään, niin sitten teen itse". Eli en saa ahnehtia, vaikkakaan hankaliakaan asioita ei kuulemma saa jättää harjoittelusta pois - ne vain täytyy tehdä niin hyvin paloiteltuna, että sekä minä että koira pystymme ne suorittamaan.

 

Kaikenkaikkiaan erittäin positiivinen kokemus, joskin nyt vasta agilityn nykymaailma avautui minulle toden teolla.... Nimittäin se hienojen sanojen määrä, huh! Tipahdin rataan tutustumisessa kärryiltä heti ekoilla esteillä, kun en tajunnut puoliakaan kouluttajan puheesta. Saksalaiset, niistot, sokkarit, pakkovalssit... Ei tällaisia "ennen vanhaan" ollut, valssi taisi olla ainoa hieno ohjausliike. :D Tarvetta olisi jonkinlaiselle "Agilitysanasto for dummies" -kurssille, ei tästä muuten selvitä.