Hakukisoihin on aikaa viikko, ja ne "varmat" asiat ovat tuttuun tapaan alkaneet kaatua. Pistoista ei ollut tiistain treeneissä tietoakaan, koira veti siksakkia sinne tänne ja vähän volttia väliin, eikä kyllä löytänyt yhtään mitään. Ja miten olisi voinutkaan, sillä taktiikalla? Vähän vetää vakavaksi, etenkin kun treenaamaan päästään enää kerran tässä välissä. Pitää yrittää ottaa vain suoria pistoja vaikkapa haamujen avulla viiteenkymppiin ja pistää kädet kyynärpäitä myöten ristiin, että se johtoajatus palautuisi taas kelpien pieneen päähän ensi lauantaihin mennessä. 

 

Tänään ei kuitenkaan hakuiltu, vaan keskityttiin tokoiluihin. Christa oli taas koulimassa pikkukelpiestä kunnon koiraa. Päivän aiheiksi olin suunnitellut tunnaria ja kaukoja, mutta meinasipa käydä niin, että molemmat osuudet olisivat menneet pelkän tunnarin kanssa painimiseen. Wattihan on viime aikoina tehnyt tunnarissa todella hyvää työtä: ei napsi vääriä, ei edes maistele, tekee tarkkaa työtä nenällä ja tuo poikkeuksetta sen oikean. Viime treenissä muutama päivä sitten tuli kuitenkin esille yhden väärän poimiminen suuhun ennen oman löytämistä, mutta pidin tätä pelkkänä sattumana. Väärin! Ongelma on taas palannut, kuinkas muutenkaan. Toisaalta, jos ongelman piti palata, oli nyt ehkä maailman paras aika tehdä se. Christa valmiina paikalla ratkomaan pulman. 

 

Kovasti Watti yritti jälleen kerran vastustella asian oikein tekemistä, mutta kun ei muuta mahdollisuutta annettu, taipui rautainen mieli taas ohjaajan tahtoon ja nenän käyttö ja se oma kapula alkoivatkin yllättäen maistua... Jos olisin ollut yksin tuossa tilanteessa, olisin taatusti vain lähtenyt saman tien helpottamaan tehtävää enkä olisi uskaltanut vääntää kättä koiran kanssa riittävän pitkälle. Jostain syystä itselläni ei riitä rohkeus eikä usko siihen, että pääsen vaikeimman kohdan yli voittajana. En uskalla laittaa koiraa tarpeeksi tiukille vaan annan periksi, ja siksipä sitten jäädäänkin aina junnaamaan paikalleen. No, nyt on taas Christa antanut työkalut tunnarin työstämiseen, ja kotiläksynä onkin tehdä tunnaritreeni joka ilta seuraavien muutaman viikon ajan. Siinäpä projektia meille!

Lähetyshetken rauhoittelua. "Pitäkää kapulat varanne, kohta tulen ja syön teidät suihini!"

"Oliko se tämä, vai tuo, vai sittenkin se kymmenes, vai vai vai... Aaargh, otan kaikki!"

"Tuli tenkkapoo, emmietiijä mikä se on enkä nenää ainakaan käytä! Paras pistää maate ja odottaa, että akkakin luovuttaa."

"Voe elämä, pakko kai se sit on. Mikämikämikä, yksristikaks..."

"Jeee, tää se on! Äiskä, se on tää, onononon!!!"

"Oi onnea, broilerin rintafilettä luvassa!"

"Tehtäiskö kuitenkin vielä, jooooko??"

 

Kaukoja käytiin läpi myös, ja Christa totesi saman minkä itsekin olen huomannut, että Watti alkaa todella helposti liioitella, kun ei ole varma mitä odotan. Tehdään siis paljon paljon paljon liikeratoja, Christa näytti lähestulkoon kädestäpitäen, miten lähteä asiaa viemään eteenpäin. Kylmä tosiasia on, että matkaa voittajaluokan korkkaukseen on vielä aika paljon käytävänä, mutta nyt on taas uutta puhtia lähteä taisteluun!

 

Mutta tiesittekö, että on uusi tapa suorittaa kaukojen istumasta seisomaan nouseminen:

 

Näin siis meillä - ja treenit jatkuu...

 

(Kuvat: Petronella Grönroos)