On se vaan jännä koira. Kun on hankalaa, niin on sitten ihan pirun hankalaa, mutta jotkut asiat vaan on sitten ihan pirun helppoja. Kuten nyt noutokapulan pito. Muutama viikko tehtiin niitä vauhtinoutoja, ja toissapäivänä viimein otin itseäni niskasta kiinni ja samalla härkää sarvista (vaiko kelpietä kuonosta?) ja aloitin pitotreenit. Aikanaanhan pitotreeneillä saatiin koko homma puihin, kun koira meni aivan lukkoon ja koki koko jutun tosi ahdistavana. Siksi vähän jännitti, mikä on lopputulos tällä kertaa ja saanko kaiken tehdyn työn - ja sinänsä ihan käyttökelpoisen, joskaan ei täydellisen noudon - heitettyä kertalaakista metsään. No, Watti yllätti, kuten nähtävästi lähes aina. 

 

Ekana iltana jouduin laittamaan kapulan joka kerta koiran suuhun, eli homma ei juurikaan sitä miellyttänyt, mutta ei se hatkojakaan ottanut tai näyttänyt sen suuremmin asiasta paineistuvan. Ensimmäiset viisi kertaa se yritti kapulaa suussaan siirrellä, sen jälkeen piti hyvin. Eilisiltana sitten uusinta, ja oletin koiran näyttävän perävaloja heti kun se huomaa, mitä aletaan tehdä. Vielä mitä. Siihen tuli istua napottamaan, avasi suunsa valmiiksi, otti kapulan suuhunsa ja istui kapula oikeaoppisesti suussaan silmissään hyyyvin halveksuva katse "eikö tää jo alkaisi riittää?". Tein kymmenisen toistoa, joka kerta sama juttu. Tiedä sitten, missä vaiheessa tästä tulee teemaviikon aihe, mutta ainakin tällä hetkellä meillä näyttäisi olevan oikein hyvä ote kapulaan. Pari iltaa ajattelin vielä käyttää tähän Watin mielestä maailman turhimpaan treeniin (mutta kun siitä kerran nakkia saa, niin mikäs siinä sitten). Sitten tulta päin ja kokeilemaan, miten tämä toimii oikeana liikkeenä. Toivottavasti meillä on nyt sitten tämän kuurin ansiosta vauhdikkaampi ja asennerikkaampi nouto sekä etenkin rohkeampi palautus lähemmäs ohjaajaa. :)

 

Tiistain hallitreenit oli jälleen kerran toisaalta ihan hyvät, toisaalta ei. Päädyin ottamaan kaikki alokasluokan liikkeet yhteen putkeen käskytettyinä, kun viime viikolla liikkurin käskyttäminen aiheutti reagointia. Tällä kertaa reagointia ei tullut, eli siinä mielessä positiivista edistystä. Seuraamisessa on nyt kuitenkin joku ongelma - johtuuko se omasta liikkumisestani ja koiran "vahtaamisesta" vai jostain muusta, sitä en tiedä. Watti kuitenkin aavistuksen nyt himmailee eikä ole ihan siinä kohti missä haluaisin sen olevan, vaan hitusen taaempana. Torstai-iltana kotona sama juttu, asenne on nyt pielessä seuraamisessa. Päädyin kokeilemaan lelupalkkaa eteen, josko sillä saataisiin vähän taas virettä nostettua ja paikkaa parannettua.

 

Hyppyä ja etenkin hypyn takana seisomista ohjaajan tullessa vierelle hiottiin alkuvuodesta pitkään, ja se on nyt ollut kohdillaan jo jonkin aikaa. Tiistaina taas tuli siinä takapakkia (viikon teema??) ja koira väistää jälleen parin askelen verran tullessani kohti. :( Back to the basics ja naksu käyttöön jälleen, kaikkien jalkojen pysyminen aloillaan on ohjelmassa seuraavan viikon ajan siis. Outoa kyllä, liikkeestä seisomisessa ei tässä ollut mitään ongelmaa, ainoastaan hypyn takana. Tiedä sitten, oliko tuo vain joku hetkellinen mielenhäiriö ja puhdas vahinko ennemmin kuin systemaattinen virhe, mutta vahvistetaan asiaa kuitenkin kaiken varalta.

 

Ja niistä tuhannesta eteentulon toistosta huolimatta hallilla jälleen kerran luoksetulossa asento oli kaikkea muuta kuin oikea. :/ En vain yksinkertaisesti käsitä, miten tuosta saisi varman, kun toistoista toisen perään ei näytä hyötyä olevan. Enimmäkseen tekee eteentulot hyvin, mutta sitten on aina noita vähän sinnepäin -roiskaisuja, joita ei kisoissa kehtaisi kenellekään näyttää. Aaaargh! 

 

Epätoivo maksimoitu, mikä lienee ollut tarkoituskin. Taidan kaikesta huolimatta pakottautua jättämään nämä alon liikkeet hetkeksi (tuota hyppyä lukuunottamatta) ja tekemään jotain ihan muuta. Voisi tehdä aika lailla hyvää meille molemmille. :)

 

P.S. Retta-mamman geenit ovat ehkä sittenkin löytäneet myös meille, Watti on vain tähän saakka onnistunut piilottamaan ne... Pääsiäisenä kelpie löytyi keittiön tuolilta syömästä Fannin lautaselle jäänyttä perunamuussia, ja tänään oli kaupunkireissuni aikana ruokapöydälle jääneestä Fannin aamupalaleivän jämästä kadonnut toinen juustosiivu. Toinen siivu sekä leipä oli kuitenkin jätetty, ei tainnut pokka (vielä?) riittää niin pitkälle että olisi kaiken vienyt. Vielä on matkaa Retan saavutuksiin - ja niihin tuskin koskaan kukaan yltääkään :D - mutta lähtölaukaus on mitä ilmeisimmin annettu.